Perjantaina luokkani kävi tutustumassa kaikki yhdessä meidän tulevan näyttelyn pitopaikkaan, sata vuotta vanhaan taloon, joka toimii galleriana. Proffat pyysivät kaikki kahville gallerian tutkimisen ja taideideoiden kommentoinnin jälkeen, käytiin tutustumassa samalla kahvilaaan jossa avajaisjuhlallisuudet pidetään sitten parin kuukauden päästä.
Professoreihin suhtaudutaan kunnioittavasti, mutta meno ei ole yhtään niin jäykkää kuin kuvittelin. Ryan Patrick-sensei ja Amano-sensei hengailevat aika rennosti oppilaiden seurassa.

Koska vaihtareista pidetään täällä hyvää huolta, professorit kysyivät kiinnostaisiko minua käydä Tokyo Fiber-näyttelyn avajaiskemuissa. Tottakai, jee! Ensin minua vielä kierrätettiin kummankin professorin oman merkin toimistoilla, trendikkäässä Aoyaman kaupungiosassa. Molemmat toimistot/showroomit olivat sokkeloisten kujien päässä, toinen peräti vanhan temppelin takana pikkuruisessa varastorakennuksessa. Metrosta putkahtaa ulos Aoyamaan keskelle säpisevintä Tokiota, valot vilkkuu ja elektroniikka piipittää, mutta parin kulman takana ollaan kuin pikkukaupungissa jollain menneellä vuosisadalla. Kissat hiiviskelee 2-kerroksisten talojen pihoilla ja on ihmeen hiljaista. Amano-sensei suunnittelee huippulaadukkaita miestenvaatteita piilojekuilla, Patrick-sensei taas hauskalla tavalla vanhanaikaisen oloisia, kirppislöydöistä inpiroituneita myöskin huippulaadukkaita miesten- ja naistenvaatteita (tsekkaa http://www.yab-yum.com/top_yy.html). Outoa, koska sensei itse on tosi rock! Miestenvaatteita mallaa sivulla eräs luokkakaverini, jonka professorit poimivat minun lisäkseni mukaan partyihin.

Välissä käytiin mahtavan herkullisilla nuudeleilla ja maailman parhaalla tofulla proffien laskuun, suurhelpotus, koska en ollut syönyt aamiaisen jälkeen kuin yhden kuivan sämpylän ja kello oli jo sentään 8 illalla! Kuvittelin nimittäin koulupäivän kestävän korkeintaan pari tuntia jonka jälkeen voisi lounastella, mutta päivä vaan jatkui ja jatkui... Täällä pitäisi olla aina joku energiapatukka taskussa kun koskaan ei tiedä milloin kerkiää syödä.

 

Hippalot oli ammatillisesti aika antoisat, ihmeellisiä uusia materiaaleja oli näytillä ja niistä tehtyjä taideteoksia. Kuvassa 100% vedenpitävä kangas, johon on pistelty pieniä reikiä ja alta pukkaa vettä paineella niin että muodostuu vesihelmiä. Hienon näköistä! Varsinkin kun kangas oli kuin kreppisilkkiä, ei yhtään vedepitävän oloista. (Samin huom. Joo Rinna toi tuota vesikangasta pienen palan kotiin. Se on tosiaan hämmästyttävää! Aivan kevyttä ja ohutta harsoa, mutta siitä ei mene pisarakaan vettä mitenkään läpi. Suuren maailman ihmeitä!) Muita jänskiä keksintöjä sukkahousunailonia 100 kertaa ohuempi kangas ja lämmössä väriä vaihtava materiaali, josta oli tehty sohva!

Paikalla oli ties ketä Japanin muotijulkkiksia, minut esiteltiin ainakin Issey Miyaken alkuperäiselle avustajalle, joka oli myös mukana perustamassa Mujia ja toimi Musabin muotipuolen professorina ennen eläkkeelle vetäytymistään!! Tosi ystävällinen vanha rouva, joka lähti kanssani samaa matkaa ja huolehti minut oikeaan junaan.

Pääsin kotio joskus puolen yön tietämissä, Sami oli jo vähän huolissaan että missä rouva, mutta kun kännykkää ei vieläkään ole niin hankalaa on. Kolikkopuhelimista ei voi soittaa ulkomaille ja mallipoika-luokkakaverini ei ollut maksanut puhelinlaskujaan!