(Rinna) Kävin luokkakaverini Narikon suosikkibändin Ayabien keikalla. Bändi on käynyt Suomessakin kahdesti, mutta en ole keikalle eksynyt. Yleensä suht rauhallinen ja normaali Nariko oli muuttunut hysteeriseksi fanitytöksi (ja vyöttänyt jalkoihinsa 15 cm korkeat platformkengät nähdäkseen pidempien ihmisten yli) ja rynni eturiviin, lipun osoittaman jonotusnumeron oikeuttamana. Täällä on fanihurmosta aiheuttavien bändien keikalla sellainen käytäntö, että lipuissa on ostamisjärjestyksen perusteella määräytyvä numero, ja sisään keikkatilaan päästetään tässä järjestyksessä. Minun lippuni oli ostettu viime tingassa, joten numeroni ja sisäänpääsyni oli ihan listan häntäpäässä. Eturiviin pääsystä ei ollut toivoakaan, mutta meno siellä vaikuttikin sen verran tiiviiltä etten sinne juuri kaivannut. Minulle bändikin oli uusi tuttavuus, joten jätin eturivin palvontapaikat antaumuksellisille ihailijoille joita tungos ei haitannut.

Jo keikkapaikan pihassa oli paljon pällisteltävää. Ayabie lukeutuu visual kei -musiikkikategoriaan, jota niinkuin nimestä voi arvata, määrittää bändin ulkoinen olemus vähintään yhtä paljon kuin itse musiikki. Ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat reippaanlaisesti bändin suosioon, eikä päälle parikymppistä Narikoa & kavereita ollenkaan ujostuttanut hehkuttaa mielestään söpöimmän bändin jäsenen ihanuutta (minun suosikkini on muuten vasemmanpuoleinen kitaristi Takehito). Fanitkin pukeutuivat keikalla näyttävästi, osa vaaleanpunaisiin pitsihelmaisiin lolita-mekkoihin, osa gootahtavasti, osa erittäin yllättävästi blondibarbieta muistuttavaan misukkamaiseen gal-tyyliin (minä luulin, että visual kei ja gal-tytöt kuuluvat ihan eri maailmaan, mutta kaikkea sitä oppii). 90% paikallaolijat olivat tyttöjä, lopuista 5% enemmän tai vähemmän pakolla mukaanraahattuja poikaystäviä, mutta näin myös muutaman ilmeisesti ihan itse paikalle hankkiutuneen pojan.
Ayabien musiikki on eräänlaista elektronista rokkia, hassujen piipahdusten koristamaa ripeärytmistä musiikkia, jonka tahdissa tosifanit tanssivat yhtä jalkaa (/kättä) vokalisti Aoin kanssa. Joka kappaleeseen kuuluu omat käsiliikkeensä, ja seisoskeltuani pari ekaa kappaletta hölmistyneenä synkronoidusti liikkuvan robottiarmeijan keskellä päätin ottaa keikan urheilun kannalta ja aloin heilua mukana. Sillä tavalla olikin paljon nastempaa. Monet biiseistä olivat itseasiassa aika vetäviä ja bändin pojatkin somia kuin siat pienenä. Aoilla oli mekko johon kuului kissan häntä ja hiukset muotoiltu söötisti kissankorvien muotoon, muillakin bändin jäsenillä oli päällänsä jotain vaikeasti kuvailtavaa josta olisi ehdottomasti pitänyt saada kuva, mutta harmi kyllä kuvaaminen oli ankarasti kiellettyä. Välihuvituksena lavalle ilmestyi vaaleanpunaiseen pupukostyymiin pukeutunut avustaja joka ei nähnyt pupupäähineensä sisältä lavan reunaa ja parka käveli sen yli, kopsahtaen eturivin fanien päälle. Keikan loppu tuli ihmeen aikaisin, mutta kun 10 minuutin taputuksen ja encore-huutojen jälkeen bändi ilmestyi (rullaluistimilla!) takaisin lavalle, saatiin kuulla vielä monta biisiä ja ihmetellä Aoita edellämainitussa pupuasussa.
 
Keikan jälkeen Nariko & kaverit ilmestyivät hikisinä, punoittavina ja onnellisina. Hyviin ryysistunnelmiin pääsi vielä oheistuote-ostosjonossa, ja joukkopsykoosin vallassa minunkin oli pakko ostaa 1000 jenin valokuvapostikorttisarja (kiinnostuneet ostajat ottakaa yhteyttä). Ostoksia ja keikkakokemuksia käytiin vertailemassa kahvilla Shibuyassa, jossa tosiaan minulta tivattiin mielestäni söpöintä Ayabien jäsentä moneen otteeseen, onneksi olin sellaisen valinnutkin!

Hyvänä ja Suomeenkin tuotavana ideana on, että keikat alkavat jo seitsemältä ja loppuvat jossain yhdeksän tienoilla, näin seuraavana päivänä voi mennä kunnon yöunien jälkeen töihin tai kouluun. Viimeiset junat kun kulkevat silloin kuin kulkevat, eli puolelta öin, niin eipä keikan alkamista toisaalta loputtomiin voi venyttääkään.